Kuka pelkää

Minä. Mella. Pian 18 vuotta. Ainahan blogi aloitetaan kertomalla itsestään, ja niin teen myös minä. En ole mikään tavallinen bloggaaja, joka kertoo ihanasta arjesta ja laita kuvia joka ikisestä vaatteesta, jonka ostan. Ei en ole sellainen. Olen sellainen, joka kertoo millaista on sairastaa syömishäiriötä toisen kerran. Siihen lisäksi sisäinen masennus. Olen siis kavereideni nähden aivan normaali. Puhun paljon, nauran. Mutta kun olen yksin itken, vaikka koko sen ajan. Minulla on poikaystävä ja hän on 20 vuotta. Hän ei tiedä ongelmistani mitään. Ei kukaan tiedä ja tuskin saa tietääkkään. Haluan olla vahva. Tahdon, että ihmiset kuvittelee minut vahvaksi ihmiseksi. Tahdon kaikenlaista. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Olen tottunut siihen, että saan kaiken haluamani. Lellipentu.

Syömishäiriöstäni. Mistä se johtui silloin ennen. Se johtui siitä, että päässäni oli ääni ja minua haukuttiin lihavaksi. En minä sitä oikeasti ollut, mutta se vain jumittui päähäni. Katsoin itseäni peilistä, vihaten itseäni. Sairastin monta vuotta niin, että ketään ei kiinnostanut asia. Ei ketään huomannut. Kunnes isäni huomasi ruuan tyhjässä voipurkissa. Kyllä, minulla oli tapana jäädä viimeisenä pöytään ja ottaa jokin tyhjä purkki ja laittaa sinne kaikki ruoka. Isä huomasi kerran ja juttelin hänen kanssaan. Lupasin etten koskaan tekisi niin ja väitin, että heitin sen vain siksi roskiin, koska en pitänyt siitä ruuasta. Ajatelkaa rauhassa kuinka säälittävää ja tyhmää, mutta ei ollut minun vikani, että minua kiusattiin koulussa. Tuli kuitenkin se päivä, jolloin päätin, että olen vahva. Katsoin peiliin ja huomasin miten kaikki luuni näkyivät todella selvästi. Näin ruman vartalon. Näin miten terveestä tytöstä oli tullut pelkkää luuta ja nahkaa. Päätin parantua, niin ettei kukaan huomaisi. Eihän ketään ollut edes huomannut minun sairastavan mitään. Kyllä ihmiset tiesi, että olen laiha, mutta ei todellakaan tiennyt, että niin laiha. Parannuin kyllä.

Tällä hetkellä opiskelen toista vuotta lukiossa. Ei minua lukio kiinnosta pätkääkään, mutta en tiedä edelleenkään mikä minusta tulee isona. Asun omassa kodissa ja poikaystävni asuu täällä myös. Itseasissa en ole kirjoilla täällä, mutta vanhemmilleni on ok, että olen täällä kaiken aikaa. Voin muuttaa kotoa pois, kun olen 18. Parannuin siis sairaudestani, mutta parin vuoden jälkeen (eli nyt). Päähäni on tullut ääni takaisin. Ääni, joka kertoo minun olevan lihava. Oikeastaan mietin ihan itsekkin sitä. Parisuhde on tehnyt minusta lihavan. Minun mahasta saa kiinni, se ei ole pyykkilauta. Minulla on paksut jalat, joita vihaan. Käteni ovat paksun näköiset. Pelkään, että sairastun uudelleen niin pahasti. Tiedän miten monet ajattelee, että miksi en vain ota pois sitä ääntä päästäni, miksi en ajattele toisella tavalla. Ei se ole yksinkertaista. Tämän kaiken lisäksi olen alkanut sairastaa sisäistä masennusta. Ei kukaan tiedä, kuinka rikki olen sisältä. Ei kukaan tiedä miten paljon itken päivässä. Ei kukaan tiedä, kuinka paljon minuun sattuu.