Tuntuu kuin mikään ei riittäisi mihinkään, kaikki syvenee

Tulinpas taas angstaamaan tänne. Teki jo koulussa mieli vähän purkaa tunteita, mutta päätin jättää välistä. Joten nyt kotona on sitten hyvä vähän aukoa päätä ja pärrätä siitä, miten pää on särkenyt joka ikisen sekunnin ja tunnin. Kuten jo siis sanoin. Päänsärkyä on ollut koko päivän, eikä se lähde särkylääkkeillä pois. Mistä mahtaa johtua ? Olen ottanut 3 särkylääkettä ja vahvuus kaikissa on 800. Mikään ei auttanut mitenkään. 

Sitten, kuinka ihanaa onkaas taas olla niiden idioottien kanssa samalla tunnilla. Nämä siis, jotka ovat samalla kurssilla kuin minä, he joista kerroin jo edellisissä postauksissa. He ottavat hermoon ja toden teolla. He haukkuvat koko ajan jotakuta. Ei heitä kiinnosta, vaikka ketä kuulisi. Ihan sama, vaikka kirjoittaisi taivaaseen isolla kaiken mitä he puhuvat. Kaikkien mielestä he ovat silti cool.

Olen itse huomannut, että ruokamäärä jonka syön on pienentynyt, mutta syön kuitenkin terveellisen aamupalan ja kunnon lämpimän ruuan, joten huolenhäivää ei ole hetkeen ollut siitä. Ruoka on kyllä maistunut, mutta ajatukset menevät vain syvemälle masennukseen. Solvaan itseäni aivan jatkuvasti. En voi olla ajattelematta mihin ruoka menee. Se pieni rasittava ääni päässä alkaa todeteolla tehdä tepposiaan...

Mella

Viimeinen kerta

Jäin tänään koulusta pois, ei vaan aamulla huvittanut mennä. Mulla on kyllä poissaoloja aika paljon, mut ne on luvallisia. Saan tämänkin päivän luvalliseksi, kunhan vaan keksin jonkun tekosyyn. Asioita on pyörinyt mun päässä. Miljoonittain. Käyttääk mun "kaverit" mua hyväkseen? Onko ne oikeesti mun kavereita. Eräs vanha paras kaveri on luultavasti ilkeillyt jotain. Ainakin tuntuu siltä. Yleensä ollaan vaan naurettu yhdessä niitä tyhmiä ihmisiä, jotka jaksaa mua haukkua, mut nyt se ei sanonu mitään. Tuli vaan hymiö ":D". Mitä toi meinaa. Ja sen jälkeen "aika moista" sanat. Tuntuu, että se on kaiken takana. Siis kaikkien niiden ilkeiden juttujen. Tiedän ite tehneeni joskus virheitä, mutta tarviiko sen vieläkin kostaa. Enkö mä ole muka kärsinyt tarpeeksi kaikesta. Koko elämäni esimerkiksi. Mitä jos mun tyhmyydet on ollut kosto siitä, että se paskiainen kiusas mua koko ala-aste ajan. Entäs jos. Mä en kertakaan ollut vihainen sille, vaan ihan normaalisti tutustuin siihen ja alettiin frendaamaan. En koskaan edes maininnut asiasta. Aina mä olin se kauhea ihminen. Sama yks toinen kaveri... Suuttu mulle ihan törkeesti siitä, että lupasin olla sen kanssa, mutta valehtelin sille, et tuli äkkinöinen meno. GET A LIFE. Ne kiusas mua ja pilas mun elämän. Enks mä voi tehdä mitään. ENKÖ?

Niin ne vaan aukeaa, vaikka arpeutuu

Vihaan luokkaani. Tai oikeastaan kurssia jossa olen tällä hetkellä. Kukaan kurssin tytöistä ei tahdo olla kanssani. Kaikki tuttuni ovat eri kurssilla. Nämä toiset tytöt kuiskuttelee keskenään, eikä edes katso minuun päin. Kivaa, eikö ? Tänään kun jouduin pitämään esitelmän luokan edessä, oli todella kivaa katsoa miten kaikki muut yrittivät pidättää naurua. En tiedä mitä teen niin väärin. Olen se luokan "vahvin", mutta heikoin. Jätin esitelmän kesken ja lähdin kotiin. Opettaja ei sanonut asiaan mitään. Poissaolot loistaa tällä hetkellä wilmassani, jotka luultavasti korvaan ensi viikolla, koska keskiviikkona on vain 2 tuntia. Kaikki vahnat arvet aukeutui, ne arvet, jotka sain ala-asteella koulukiusaamisesta. Tuntuu kun olisin ollut taas se pikkuinen tyttö luokan edessä, jolla ei ollut yhtään ystävää. Toivottavasti huomenna jaksaisin katsoa niiden naamaa viellä, koska huomenna 6 tuntia samaa kurssia. KIVAA, Voisin ampua itseni ennemmin.

Kipuni on pientä

Tiistai ja keskiviikko meni hyvin. Eipä ollut minkäänlaisia ongelmia ainakaan ajatusten kanssa. Kunnes tuli ne sanat "Oot ollu syömättä pari päivää, onks sulla kaikki ok?". R on siis huomannut, ettei ruoka ole maistunut. EN halunnut valehdella, enkä tehnytkään niin. Sanoin vain, että olen ollut väsynyt ja unohtanut syödä kunnolla. Tänään söin. Vähän riisiä ja pari possun suikaletta. Pitkästä aikaa voin jopa sanoa, että se oli hyvää. En kuitenkaan kyennyt ottamaan lisää ja hieman ruuasta jäikin.

Olen lukenut aids lapsiin liittyviä nettijuttuja. Minun kipuni ei ole mitään verrattuna niihin. Jos vain rahatilanne sallisi, lahjoittaisin rahaa niille lapsille. Sitä ei kuitenkaan ole, joten katsotaan sitä joskus myöhemmin.

Tunnen putoavani syvempään rotkoon. Rotkoon jossa olin ennen, sieltä kapuaminen ylös on vaikeaa. Tiedän etten yksin selviä, mutta avun pyytäminen on vaikeaa. Olen aivan rikki. Tuntuu kun ketään ei välittäisi. En tunne olevani mistään ehjä. Kaikki kaatuu päälle, jopa oma perhe isää lukuunottamatta. Äitini ei ole koskaan pitänyt minusta niin paljon kuin veljestäni. Itse rakastan veljeäni todella paljon. Vanhin siskoni on katkaissut välit minuun, koska hänen mielestä nolaan hänet ja olen lapsellinen dorka. Siskoni on kihloissa häntä nuoremman miehen kanssa ja heillä on yksi lapsi. En ole koskaan nähnyt lasta, paitsi valokuvasta. Ihan on siskoni näköinen. En tiedä miksi, mutta en tunne haluavani sopia hänen kanssaan. Mielestäni hän on se dorka.

Koulukin tekisi mieli lopettaa. Siinä ei kuitenkaan ole järjen haiventakaan, joten käyn lukion loppuun ja sitten työskentelen, vaikka salen kassalla. Mietin asioita ja paljon, varsinkin kun itken ja olen yksin. Olen miettinyt, että johtuuko masennukseni siitä, että perhe asiani eivät ole loistavasti, vaiko siitä, että en osaa ajatella elämäni positiivisia asioita.

Mella

Tunnen olevani vahva, kun olen hänen kanssaan

Tänään oli pitkästä aikaa todella ihana päivä. En miettinyt oikeastaan yhtään miltä näytän tai itseäni muutenkaan. Olin isän kanssa tänään koko päivän. Autoin häntä remppaamaan saunaa, vaikka en ole edes erityisen hyvä niissä hommissa. Oli kuitenkin todella kivaa. Ensimmäistä kertaa tein saunaa ja ylipäätänsä jotain rakennusalaan liittyvää. Se ei kuitenkaan ole haave ammattini. Lukion jälkeen saan toivottavasti päätettyä mihin jatkan opintoni.

Miksi päivä oli aivan mahtava ? Ensinnäkin olin isäni kanssa. Isäni on aivan mahtava, rakastan häntä. Supermies, joka pelastaa minut aivan kaikelta. Tärkein ihminen minulle poikaystäväni lisäksi. Isän kanssa on aina hauskaa, nauramme miljoonille eri jutuille ja siinä unohtuu omat huolensa. Hän opettaa minulle elämästä paljon, kertoo omasta nuoruudestaan ja antaa neuvoja siitä, mikä ei ole kovin järkevää. Sanoin kuvaamaton. En osaa kuvailla miten mahtava hän on.

Ainoa hetki jolloin mieleeni pyörähti oma ulkonäkö oli siinä vaiheessa, kun menimme syömään. Hän kysyi "otatko vaikka hampurilais aterian". Oli kovin vaikea sanoa ei, sillä isän kanssa otamme aina saman aterian, tosin isä ottaa sen isompana. Sanoin, että minulle riittää salaattileipä ja lasi vettä. Isäni kyllä ihmetteli vähäistä ruokailuani, mutta sanoin, ettei minulle tule nälkä jos teen paljon kaikkea. Se tulee vasta illalla sitten. Tuntui niin kamalalta valehdella isälle. Ehkä olisi aika puhua isälle ongelmistani, tiedän että hän auttaisi minua. Mutta miksi kertominen on niin vaikeaa ?

Anteeksi jos teksti on sekavaa, mutta olen aivan poikki. Huomenna taas vapaapäivä koulusta, joten voin ilomielin mennä töihin isän kanssa taas ! <3

Mella

Menneisyyttä

Pieni ruskeatukkainen tyttö, muutti kotipaikkakunnaltaan pois. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset. Ensimmäinen luokka ja mulla oli paras kaveri, joka asui vain parin sadan metrin päässä. Tuntui niin hienolta, että on paras kaveri, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Ei kuitenkaan kauaan ehditty olemaan kaksistaan parhaita kavereita, kun kuvioihin tuli uusi tyttö. Tyttö joka muutti keskisuomesta. Paras kaverini unohti minut hetkeksi ja teki tuttavuutta tähän uuteen oppilaaseen. Yritin olla mukana, mutta en nähtävästi ollut yhtä kiinnostava kuin hän. Itkin kotona paljon. Aina kun olin yksin. Tuntui kun koko maailma olisi kaatunut. Hän oli kuitenkin ainoa ystäväni. Yritin tutustua toisiin luokkalaisiin, mutta he eivät pitäneet minusta. Välitunnit vietin uuden oppilaan ja entisen parhaan kaverini kanssa. En kovin paljon puhutnut mitään. Heillä oli omat juttunsa, mutta  empähän ollut yksin.

Perheeni ei ollut mitenkään varakas, joten kaikki vaatteni olivat kirpputorilta ja luultavasti kaikki luokkalaiseni huomasivat tämän. Itse kuitenkin pidin vaatteistani. Tykkäsin kaikesta "rikkinäisestä". En tarkoita, että käytin rikkinäisiä vaatteita, mutta pidin sellaisista, jotka ovat tarkoituksella rikotut. Musta ja tummat värit oli mun juttu. Kokeilin joskus 3. luokalla ekan kerran meikkejä. Tiesin kuitenkin, että vielä ei ole aika. Aikaa kului ja olin 5. luokalla. Leikkasin hiukseni lyhyiksi. Minua haukuttiin, koska hiusten leikkuu epäonnistui. En itsekkään pitänyt siitä niin paljon, mutta minkäs sille teit. Minua haukuttiin monilla eri haukkumanimillä. Kukaan opettajista ei koskaan huomannut. Ei kukaan. En itse tehnyt asialle mitään. Kestin vaan sen kaiken. Tiesin kyllä, että he pilkkasivat minua. Eivät kuitenkaan aivan suoranaisesti. Heillä oli lempinimityksiä, joista kyllä tunnistin itseni helposti. En edes kavereilleni kertonut. En kertonut, koska pelkäsin. Ei minulla ollut sitä parasta kaveria, joka pitäisi minuakin parhana kaverina.

Minusta tuli ujo ja massan mukana kulkija. Luovuin omaperäisestä tyylistäni. Pyysin äitiä ostamaan hienompia vaatteita. Äiti kyllä osti. Ylä-asteella sain parhaan kaverin. Perheen ainoana lapsenä, hänellä oli kaikkea hienoa. Vaatteet olivat todella kivan näköisiä. Hiukset aina hienosti. Meistä tuli ystäviä heti. Olimme päivittäin tekemisissä toistemme kanssa. Joimme alkoholia pariin otteseen, mutta vain maisteltiin. Myös tupakkaa maistettiin ja todettiin ettei se ole meidän juttu. Yläasteen aikana vanhempani alkoivat antamaan kaiken minulle periksi ja totuin siihen. Jos halusin kalliita vaatteita, sain ne. Ei minun tarvinnut kun haukkua heidät tai itkeä vollottaa hetken aikaa. Edelleen olen tottunut saamaan kaiken haluamani ja siksi voin jopa myöntää olevani lellipentu.

Oli itsestään selvyys, että jossain vaiheessa tulisi vaikea teini vaihe ja minulla se oli kamala. Vanhempani menettivät hermonsa minuun ja välit kaikkiin perheenjäseniin tulehtui. Olin rappiolla, mutta sen avulla pääsin eroon syömishäiriöstä. Aloin saamaan lihaa luiden ympärille. 9. luokalla tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Suhteeme ei kestänyt kauan. Toinen tuli kuvioihin ja kuvioissa hän on vieläkin. Koskaan en kuitenkaan ole päässyt yli kiusaamisesta.

Mella

Kerran se vain kirpasee

Eilinen ilta/yö meni itkiessä. Itkin vain siksi, koska tunsin olevani huono ihminen. Odotin kunnes R nukahti. Sitten se vain tuli, itku jota ei pystynyt lopettamaan. Mietin jo miten kukaan ei tule muistamaan minua, kun täytän 18. Kukaan tuskin muistaa syntymäpäivääni. Siihen on kyllä aikaa, mutta silti. Ei kukaan koskaan aikaisemminkaan ole muistanut, miksi muistaisi nyt. 

Tein ruokaa, mutta alkoi oksettamaan. Tuntui, että jokin sisälläni pakottaisi oksentamaan. En kuitenkaan oksentanut. Söin jopa, mutta vain pari haarukallista. Loput heitin roskiin. R kyllä näki kun heitin lopun ruuan roskiin, mutta ei sanonut mitään. Luulen, että hän ei huomannut miten paljon ruokaa oikeasti jäi. Söimmehän me kuitenkin sen verran etäällä toisistamme.

Olen katsellut itseäni peilistä, haukkunut itseäni. Minun on paha olla. Rakastan perhettäni ja poikaystävääni, mutta en itseäni. En voi sietää itseäni. En voi katsoa peiliin niin, että en ajattelisi miten paljon ylimääräistä minulla on ympärilläni. En halua terapiaan, en halua edelleenkään, että kukaan saa tietää.

Mella